Halloween-blogikalenteri osa 29: Poen Korppi savoksi

Opiskellessani kieliä yliopistossa jouduin käymään muutaman käännöskurssin, vaikken kääntäjäksi opiskellutkaan. Ajattelin ennen yliopistoa, että kääntäminen on kivaa, mutta karu totuus iski päin kasvoja. :D Kääntäminen suomesta johonkin toiseen kieleen tai toisin päin on superhaastavaa, sillä suomen kieli on niin erilainen verrattuna moniin muihin kieliin. Ja muutenkin käännettäessä toisesta kielestä toiselle aina jotain häviää matkassa, sillä kieli on niin kulttuurisidonnainen asia. Nuorena käänsin innoissani Nightwishin ja Himin lyriikoita suomeksi, mutta sen innostuksen jälkeen en ole suhtautunut kääntämiseen kivana asiana, vaan hankalana ja työläänä. Nyt kuitenkin innostuin kääntämään huumorimielessä Edgar Allan Poen Korppi-runoa savoksi, sillä ajattelin sen olevan hauska projekti. Idea tähän tuli, kun veljeni näki reidessäni olevan "nevermore"-tatuoinnin ja sanoi, että savoksihan tuo olisi "ee ikinä ennee". Se kuulosti niin hassulta, että mietin, miltä kuulostaisi kauhuromanttinen runo savoksi käännettynä. En kääntänyt koko runoa, sillä se on niin pitkä, vaan jätin joitain säkeitä pois. En myöskään kiinnittänyt huomiota loppusointuihin, sillä se olisi mennyt vaikeaksi. Käänsin vain suoraan alkuperäisestä englanninkielisestä runosta oman kykyni mukaan. Tässäpä tämä hieno käännökseni. :D

  

  Kerran kolokon keskyön aekaan, pohiskelin väsyneenä ja uupunneena,

 Erikoesia ja ootoja unohtunneita tarinoeta,

Sammaan aekaan kuin aloin pilikkiä, kuulin äkisti naputusta,

    Ihan ku joku oes kainosti koputtannu, koputtannu mun huoneen ovveen.

” Joku vieras,” mutisin, ”naputtaa mun huoneen ovveen –

     Vaen niin eekä mittään muuta.”

 

   Kahh, ettäisesti muistan, se olj kalapee joolukuu;

    Ja jokkainen kuoleva kekäle tek huamuja lattijalle.

   Innokkaana ootin huomista; - turhaan olin ettiny

  Kirjoistani helepotusta surruun – surruun vuoks kuolleen Lenoren

   Vuoksi harvinaesen ja sätteilevän neetokaesen jota enkelit kuttu Lenoreksi

  Mut nimetön tiällä ikkuisuuen.

 

Hetkittäen sieluni tulj vahvemmaks enkä ennee epäröinny,

”Herra” huastoin, ”taekka roova, totisesti anteeksantoonne rukkoillen:

Katos minä olin torkkumassa, ja nii kaenosti tulit naputtammaan,

Ja niin hennosti tuli koputtammaan, koputtamaan huoneen ovveen,

Varmana kuulin teijät” – sitten oven aakasin apposen aaki;

Pimmeys vaan eikä mittään muuta.

 

  Syvvään pimmeyteen kattelin, pitkään siinä seesoskelin miettien ja peljäten,

   Eppäillen, uneksien asijoista joeta kukkaan kuolevaenen ei kehtois uneksia;

   Mutta hilijaisuus ee loppunna, eekä mikkään liikkununna,

   Ja aenoo sana olj minun kuiskaus, ”Lenore?”

   Tämän supatin ja kaeku vastas ”Lenore!” –

   Vaen tämä eekä mittään muuta.

 

Kiännyin takas huoneeseeni, sieluni sisälläin polotellen,

Pian tuas kuulin naputusta vähä kovempaa kuin aekasemmin.

”Aeka varmaan,” huastelin, ” aeka varmaan siellä on jottain akkunani takana;

Minäpän kurkkoon mikä siellä luuroo ja mysteeri selekennee –

Kuhan syämmein ois hetken raahassa ja mysteeri selekennee;

”Tuuli varmaan siellä eekä mittään muuta!”

 

Akkunan aakasin ja sitten siipijänsä räpytellen,

Sieltä astel kommee Korppi entisaekojen;

Ee kumarrellu nöörästi; ee hetkeks pysähtynny;

Mutta herraskaesin elekein asettui se huoneeni oven piälle –

Asettui Pallaksen pystin piälle aevan oveni piälle –

Asettui ja istuskeli, eekä mittään muuta.

 

Sitten tämä musta lintu lumos surunuamani hymmyyn,

Vakavalla ja tuimalla käätöksellään,

”Vaekka oot korree,” virkoin, ”tuskin pelekuri oot,

Kaahistuttavan synkee ja muinaenen Korppi kuleksimassa öisillä mailla

Kerro tok mulle mikä ylyhänen nimes on!”

Virkko Korppi ”Ee ikinä ennee.” 

 

Mutta Korppi istuskellen yksinnään kalpeen patsaan päällä, virkko aenoastaan

Sen yhen lauseen, aevan kuin koko sielunsa oes siihen kiinittännä.

Ee muuta virkonnu – eekä hööhentäkkään räpäyttänny –

Kunnes tokasin ”Muut ystävät on kaekonneet –

Huomenissa hänkin minut jättää ja toevoni on kaekonneet.”

Sitten virkko lintu ”Ee ikinä ennee.”

 

Mutta yhä Korppi sae mut hymmyilemmään,

Laetoin istuintyynyn linnun ja pystin ja oven etteen;

Sitten, samettiin uppootuen, rupesin uattelemmaan

Miettimmään mitä ihimettä tämä pahaenteenen lintu entisaekaenen –

Mitä tämä tuima, kaamee, kolokko ja uhkaava lintu entisaekaenen

Tarkotti ku virkko ” Ee ikinä ennee.”

 

Sittenpä, ilima muuttu sakkeemmaksi, tuoksu tulj aevan kuin jostakkii suitsukkeesta

Jota heeluttelis enkelhahmo askellellen lattijalla.

”Polonen,” rääkäsin, ”Jumala on lähettänny sinut näetten enkeleitten mukana

Helepotus – helepotus ja unohuksen lääkettä, jotta unohtuis Lenore;

Hörppään, oe hörppään unohuksen lääkettä ja unohan menetetyn Lenoren!”

Virkko Korppi ”Ee ikinä ennee.”

 

”Olokoon tuo merkkinä erkoomiselle, lintu tae paholaenen!” Kiruin pompahtaen ylös –

”Mäne takas myrskyyn ja öesille maille!

Elä jätä mustaa hööhentä merkiksi sielus laasumasta valaheesta!

Jätä yksinnäisyyteni raahaan! Mäne pois pystini piältä!

Ota nokkas poes syämmestäin, ja ala tiehes jo laputtaa!”

Virkko Korppi ”Ee ikinä ennee.”

  

Ja Korppi, ei millonkaan pyrähtännynnä lentoon, yhä vuan istui, yhä vuan istui

Kalapeen Pallaksen pystin piällä, aevan minun huoneen oven piällä;

Ja sen silimät kuin uneksivalla pirulla,

Ja lampun valo heetti otuksen varjon lattijaan;

Ja mun sieluni siitä varjosta

Nouse – ee ikinä ennee